Marja-Liisa Palosen siunaus 12.7.2022 Helsingissä

Luen rakkaan Paimenpsalmin, psalmin 23:

Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten äären, siellä saan levätä. Hän virvoittaa minun sieluni, hän ohjaa minua oikeaa tietä nimensä kunnian tähden.

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa. Sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdat paimensauvallasi.

Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä ja minun maljani on ylitsevuotavainen. Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä ja minä saan asua Herran Huoneessa päivieni loppuun asti.

Tämä todistus on Daavidin, viisaan, Jumalaa lähellä eläneen kuninkaan ja entisen paimenpojan.

Sanoja, jotka on tarkoitettu meille lohdutukseksi ja vakuudeksi siitä, mitä Marja-Liisa sai elää todeksi tässä elämässä sekä siitä, mikä häntä tämän elämän jälkeen odotti.

Marja-Liisa lähti täältä yllättäen, sairauden murtamana. Hän sai kuitenkin elää pitkän ja vaiherikkaan elämän – merkityksellisen elämän. Niin monia suuresti siunanneen elämän.

Marja-Liisa syntyi epävakaaseen sota-aikaan marraskuussa 1941. Martta-äidin kertoman mukaan kotiutuminen synnytyssairaalasta Annankadulle tapahtui pommisuojan kautta. Lapsuudenkoti vaihtui Marja-Liisan varhaisvuosina Suomenlinnaan, ja perhe kasvoi vielä siskolla ja veljellä. Lapsuusvuodet Suomenlinnan upeissa linnake- ja merimaisemissa kerryttivät monia hienoja ja jännittäviä muistoja – ja tuo erityinen kasvuympäristö varmasti omalta osaltaan ruokki seikkailuhenkisen, vilkkaan ja huumorintajuisen nuoren tytön mielikuvitusta. 

Sisarukset ja lapsuudenystävät muistavatkin Marja-Liisan loistavana tarinoiden keksijänä ja kertojana, osa niistä ollen melko pelottaviakin.

Marja-Liisa kiinnostui hengellisistä asioista hyvin nuorena ja olikin Suokin nuorten raamattupiirin innokkaimpia jäseniä. Hän peri viulua taitavasti soittavalta Erkki-isältä musiikinlahjan. Lahjaksi saatu mandoliini innosti kauniin sopraanolauluäänen omaavan Marja-Liisan tarttumaan myös kitaraan. Hengelliset laulut, virret, gospel- ja ylistysmusiikki säilyivät tärkeinä hänelle läpi elämän.

Marja-Liisa päätti mennä keskikoulun jälkeen ammattikouluun ja sieltä valmistuttuaan, 16-vuotiaana, yksikantaan ilmoitti perheelle ja ystäville lähtevänsä Amerikkaan.

Päättäväinen nuori nainen oli itsenäisesti opiskellut englantia – ja kun New Yorkissa asuva Noora-serkku ilmoitti ilomielin ottavansa Marja-Liisan luokseen asumaan ja opiskelemaan, niin enää ei tarvinnut kuin pakata laukut ja jättää jäähyväiset muutosta luonnollisesti ei niin innostuneille vanhemmille.

Marja-Liisan ensimmäinen matka Atlantin taakse kesti reilut kaksi ja puoli vuotta. Suomeen hän palasi vuonna 1961 high school -diplomin kanssa ja rakastuneena. Eikä ainoastaan New Yorkiin, joka oli todellakin vienyt tämän nuoren naisen sydämen, vaan myös Pentti-pastoriin, joka oli ollut jo Marja-Liisan varhaisteinivuosien ihastus sieltä Suomenlinnan raamattupiiriajoilta.

Pentti ja Marja-Liisa olivat saaneet viettää aikaa yhdessä New Yorkissa Pentin Pohjois-Amerikan matkan aikana. Suomessa Marja-Liisa malttoi olla vain puolitoista vuotta, ja jo taas New York veti puoleensa. Pentti seurasi perässä ja pian heidän häitänsä vietettiin siellä kaukana, Erkin ja Martan lennettyä paikan päälle todistamaan esikoisensa onnea.

Marja-Liisa oli toiminut Wall Streetilla pankkivirkailijana, mutta nyt Pentin työ vei nuoren parin vuoden mittaiselle Kanadan komennukselle ja sieltä matka jatkui Göteborgin siirtolaisseurakuntaan odottamaan kappalaisen viran aukeamista Vihdissä ja Nummelassa.

Ensimmäisenä vuotena Suomeen muuton jälkeen Palosista tuli perhe, kun Timo syntyi.

Nuoren kappalaisen rouvan arki täyttyi kodin- ja lapsenhoidon ohessa erilaisilla seurakunnan tilaisuuksilla, mutta jossain välissä toimelias Marja-Liisa ehti myös opettamaan kansalaisopistossa englantia. Vuodet Vihdissä ja Nummelassa olivat onnellista aikaa, mutta myös haastavaa, sillä pastoripariskunnan elämästä oli koko kylä kiinnostunut. Onneksi Marja-Liisa löysi lähimaatilan iloisesta ja välittömästä Irene-emännästä itselleen varaventtiilin ja sydänystävän erilaisten odotusten ja paineiden keskellä. 

1970-luvun taitteessa Pentille tarjottiin New Yorkista suomalaisamerikkalaisen seurakunnan pastorin paikkaa, ja pitkän harkinnan jälkeen perhe päätti lähteä takaisin Amerikkaan, missä seuraavien vuosikymmenten aikana Manhattanin kirkko ja Brooklynin suomalaisyhteisö tulivat entistä tutummaksi ja erityisen rakkaiksi. Oma koti siirtyi kyllä myöhemmin Staton Islandille. 

Timon varttuessa oppimishaluiselle ja älykkäälle Marja-Liisalle tuli uudelleen mahdollisuus jatkaa opintojaan. Ravintotieteet kiinnostivat, ja hän valmistuikin erinomaisin arvosanoin ravitsemusterapeutiksi New Yorkin yliopistosta, ja sai hyvän työpaikan kaupungin koululaitoksen ravitsemusasiantuntijana.

Marja-Liisa nautti työstä, jota sai tehdä yli kahdenvuosikymmenen ajan.

New York oli Marja-Liisan sielunmaisema, mutta eläkkeelle jäännin jälkeen Florida alkoi kutsua, eikä vähiten sen tähden, että suuri osa New Yorkin suomalaisista ystävistä oli hakeutunut Etelä-Floridan kasvavaan siirtolaisyhteisöön. Alkuun Pentti ja Marja-Liisa viettivät talvet Floridassa ja kesät Ylä-New Yorkin vuorilla sijaitsevalla mökillään, mutta siirtyivät sitten pysyvästi Floridaan, jonne Kaarina-siskokin oli muuttanut.

Aktiivisesta pariskunnasta tuli pian Floridan suomalaisamerikkalaisen St. Andrew’s -seurakunnan tukipilareita. Marja-Liisa aloitti raamattupiirin myös pidon Lepokodilla, sikäläisellä suomalaisamerikkalaisella palvelutalolla ja vietti muutoinkin siellä paljon aikaa jo ennen Pentin kunnon huonontumista ja tämän siirtymistä Lepokodin asukkaaksi.

Monet lepokotilaiset tulivat Marja-Liisalle rakkaiksi, erityisesti nimeltä täytyy mainita Toini ja Maija-Liisa, mutta heidän lisäkseen Marja-Liisa jaksoi hoitaa ja välittää lukuisista muista asukkaista. Hän käytti heitä kaupassa ja lääkärissä, järjesti retkiä ja lounaita, väsymättä rukoili heidän puolestaan, saarnasi evankeliumia aina kun sai tilaisuuden.

Hän oli aivan loppuun asti uskollinen ja korvaamaton apu niin Lepokodin asukkaille kuin henkilökunnallekin. Jopa Lepokodin lemmikkikissat saivat Marja-Liisalta hellää huolenpitoa. Marja-Liisan elämäänhän olivat aina kuuluneet lemmikit – kissoja oli lapsuuskodista lähtien ja erityisen rakkaan Pepi-koiran kuvaa Marja-Liisa kantoi vielä usein mukanaan.  

Niin paljon voisi sanoa tästä erityisestä, ihanasta ystävästä, mutta toivon teidän jatkavan tästä muistotilaisuudessa.

On huojentavaa tietää, että Marja-Liisa sai viettää viimeisen ajan rakkaiden keskellä. Viettää aikaa Kaarinan, Pekan ja Airan kanssa, Ingan ja perheen kanssa. Ainoastaan Timo sinä olit etäällä, mutta kuten tiedämme, aina äidille sydämessä läsnä ja lähellä.

—–

Paimenpsalmissa, jonka teille luin, sanotaan:

”Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen”. Meidän pahin vihollisemme on kuolema. Sitä ei ole yksikään ihminen voittanut. Sen kanssa ei voi neuvotella, sitä ei pysty hallitsemaan.

Kuoleman edessä meistä tuntuu, että olemme lopullisuuden äärellä. Mutta olemmeko?Se on meistä itsestä kiinni. Joko me olemme lopullisuuden äärellä tai sitten me olemme ikuisuuden kynnyksellä.

Kun psalmissa sanotaan, että Jumala kattaa pöydän meille vihollisen silmien eteen,se tarkoittaa sitä, että meille on katettu pöytä Jeesuksessa Kristuksessa meidän vihollisemme kuoleman eteen, joka on voitettu!

Sillä ei ole enää valtaa meihin.

Pöytä on katettu meitä varten. Se oli katettu Marja-Liisaa varten. Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa (14) Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan.

Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidän luokseni, jotta te saisitte olla siellä, missä minä olen.

Te tiedätte kyllä tien sinne, minne minä menen.

Tuomas sanoi hänelle; Herra emme me tiedä minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien? Jeesus vastasi: Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.

–

Jeesuksen sanat, ovat tulleet toteen Marja-Liisan kohdalla. Hänelle oli Jeesus valmistanut sijan, ja hän tiesi – Marja-Liisa tiesi, minne oli matkalla, hän tunsi tien. Hän ei pelännyt kuolemaa.

Kun Marja-Liisa täältä lähti, hän avasi silmänsä toisella puolella ja Jeesus itse oli häntä vastassa, todellisempana kuin koskaan aiemmin. 

—-

Piirrän kohta Marja-Liisan arkulle ristinmerkin. Se kertoo Vapahtajamme Jeesuksen sovitustyöstä. Ristin tie on kaikkine kärsimyksineen lopulta voiton tie. Kun me turvaamme elämämme Jeesukseen, olemme iankaikkisen elämän tiellä. Hän on sovittanut syntimme omalla kuolemallaan.Hän itse sanoo lohduttavat sanat: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä, joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin.”

Tähän Marja-Liisa turvasi, tähän kutsun teitäkin turvaamaan.

Pastori Mia Hagman

Lämpimin ajatuksin, kera enkelten

Rakkaan ystävämme Marja-Liisa Palosen siunaus- ja muistotilaisuus pidettiin Helsingissä heinäkuun 12. päivä. Häntä oli saattamassa hänen poikansa Timo Palonen, sekä joukko sukulaisia ja ystäviä ympäri Suomea ja Yhdysvaltoja. Siunaustilaisuus oli kaunis ja lohdullinen, vaikka ikävä ja kaipaus valtasi monen mielen. Pastori Mia Hagmanin toimittama siunaus Hietaniemen uudessa kappelissa oli erittäin lämminhenkinen ja monin tavoin puhutteleva. Marianne Mäenpää toi viimeisen tervehdyksensä laulaen rakkaalle Marja-Liisa ystävälleen laulun Oi muistatko vielä sen virren.

Muistotilaisuutta vietettiin Temppeliaukion kirkossa. Siellä muisteltiin Marja-Liisa elämänvaiheita, ja kuultiin monenlaisia muistoja niin Suomesta kuin Yhdysvalloista.

Marja-Liisalle on tarkoitus järjestää vielä toinen muistotilaisuus Floridassa, jonka ajankohta ilmoitetaan myöhemmin. Näin myös ystävät Floridassa pääsevä kokoontumaan yhteen ja muistelemaan Marja-Liisaa.

Me koko Sipisen perhekunta olemme erittäin kiitollisia siitä, että saimme tutustua Marja-Liisa ystäväämme Floridassa monia vuosia sitten. Hänen raamattupiirinsä kirkolla ja Lepokodilla ovat unohtumattomia hetkiä, joita saimme viettää yhdessä. Saimme usein myös tuoda raamattupiiriin suomivieraitamme, hekin olivat aina lämpimästi tervetulleita. Myös meidän suomalainen omatekoinen ruisleipämme oli hänen suurta herkkuaan, joten sitä aina saimme hänelle tuoda matkassa mukana. Nyt alkuvuodesta Floridassa saimme vielä viettää aikaa yhdessä keskustellen Marja-Liisan kanssa useita hetkiä yhteisen ystävämme Anja Laurilan luona. Nämä hetket ovat nyt entistäkin rakkaampia muistoja, joita saamme kantaa mukanamme. Jäämme kaipaamaan rakasta ystäväämme, mutta onneksi meillä on lohdutus ja ilo siinä, että kerran saamme kohdata Taivaan kodissa, joka on meille valmistettu.

Raija, Seppo ja Marianne, sekä koko Sipisen väki

Advertisement