Marja-Liisa Palosen siunaus 12.7.2022 Helsingissä

Luen rakkaan Paimenpsalmin, psalmin 23:

Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten äären, siellä saan levätä. Hän virvoittaa minun sieluni, hän ohjaa minua oikeaa tietä nimensä kunnian tähden.

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa. Sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdat paimensauvallasi.

Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä ja minun maljani on ylitsevuotavainen. Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä ja minä saan asua Herran Huoneessa päivieni loppuun asti.

Tämä todistus on Daavidin, viisaan, Jumalaa lähellä eläneen kuninkaan ja entisen paimenpojan.

Sanoja, jotka on tarkoitettu meille lohdutukseksi ja vakuudeksi siitä, mitä Marja-Liisa sai elää todeksi tässä elämässä sekä siitä, mikä häntä tämän elämän jälkeen odotti.

Marja-Liisa lähti täältä yllättäen, sairauden murtamana. Hän sai kuitenkin elää pitkän ja vaiherikkaan elämän – merkityksellisen elämän. Niin monia suuresti siunanneen elämän.

Marja-Liisa syntyi epävakaaseen sota-aikaan marraskuussa 1941. Martta-äidin kertoman mukaan kotiutuminen synnytyssairaalasta Annankadulle tapahtui pommisuojan kautta. Lapsuudenkoti vaihtui Marja-Liisan varhaisvuosina Suomenlinnaan, ja perhe kasvoi vielä siskolla ja veljellä. Lapsuusvuodet Suomenlinnan upeissa linnake- ja merimaisemissa kerryttivät monia hienoja ja jännittäviä muistoja – ja tuo erityinen kasvuympäristö varmasti omalta osaltaan ruokki seikkailuhenkisen, vilkkaan ja huumorintajuisen nuoren tytön mielikuvitusta. 

Sisarukset ja lapsuudenystävät muistavatkin Marja-Liisan loistavana tarinoiden keksijänä ja kertojana, osa niistä ollen melko pelottaviakin.

Marja-Liisa kiinnostui hengellisistä asioista hyvin nuorena ja olikin Suokin nuorten raamattupiirin innokkaimpia jäseniä. Hän peri viulua taitavasti soittavalta Erkki-isältä musiikinlahjan. Lahjaksi saatu mandoliini innosti kauniin sopraanolauluäänen omaavan Marja-Liisan tarttumaan myös kitaraan. Hengelliset laulut, virret, gospel- ja ylistysmusiikki säilyivät tärkeinä hänelle läpi elämän.

Marja-Liisa päätti mennä keskikoulun jälkeen ammattikouluun ja sieltä valmistuttuaan, 16-vuotiaana, yksikantaan ilmoitti perheelle ja ystäville lähtevänsä Amerikkaan.

Päättäväinen nuori nainen oli itsenäisesti opiskellut englantia – ja kun New Yorkissa asuva Noora-serkku ilmoitti ilomielin ottavansa Marja-Liisan luokseen asumaan ja opiskelemaan, niin enää ei tarvinnut kuin pakata laukut ja jättää jäähyväiset muutosta luonnollisesti ei niin innostuneille vanhemmille.

Marja-Liisan ensimmäinen matka Atlantin taakse kesti reilut kaksi ja puoli vuotta. Suomeen hän palasi vuonna 1961 high school -diplomin kanssa ja rakastuneena. Eikä ainoastaan New Yorkiin, joka oli todellakin vienyt tämän nuoren naisen sydämen, vaan myös Pentti-pastoriin, joka oli ollut jo Marja-Liisan varhaisteinivuosien ihastus sieltä Suomenlinnan raamattupiiriajoilta.

Pentti ja Marja-Liisa olivat saaneet viettää aikaa yhdessä New Yorkissa Pentin Pohjois-Amerikan matkan aikana. Suomessa Marja-Liisa malttoi olla vain puolitoista vuotta, ja jo taas New York veti puoleensa. Pentti seurasi perässä ja pian heidän häitänsä vietettiin siellä kaukana, Erkin ja Martan lennettyä paikan päälle todistamaan esikoisensa onnea.

Marja-Liisa oli toiminut Wall Streetilla pankkivirkailijana, mutta nyt Pentin työ vei nuoren parin vuoden mittaiselle Kanadan komennukselle ja sieltä matka jatkui Göteborgin siirtolaisseurakuntaan odottamaan kappalaisen viran aukeamista Vihdissä ja Nummelassa.

Ensimmäisenä vuotena Suomeen muuton jälkeen Palosista tuli perhe, kun Timo syntyi.

Nuoren kappalaisen rouvan arki täyttyi kodin- ja lapsenhoidon ohessa erilaisilla seurakunnan tilaisuuksilla, mutta jossain välissä toimelias Marja-Liisa ehti myös opettamaan kansalaisopistossa englantia. Vuodet Vihdissä ja Nummelassa olivat onnellista aikaa, mutta myös haastavaa, sillä pastoripariskunnan elämästä oli koko kylä kiinnostunut. Onneksi Marja-Liisa löysi lähimaatilan iloisesta ja välittömästä Irene-emännästä itselleen varaventtiilin ja sydänystävän erilaisten odotusten ja paineiden keskellä. 

1970-luvun taitteessa Pentille tarjottiin New Yorkista suomalaisamerikkalaisen seurakunnan pastorin paikkaa, ja pitkän harkinnan jälkeen perhe päätti lähteä takaisin Amerikkaan, missä seuraavien vuosikymmenten aikana Manhattanin kirkko ja Brooklynin suomalaisyhteisö tulivat entistä tutummaksi ja erityisen rakkaiksi. Oma koti siirtyi kyllä myöhemmin Staton Islandille. 

Timon varttuessa oppimishaluiselle ja älykkäälle Marja-Liisalle tuli uudelleen mahdollisuus jatkaa opintojaan. Ravintotieteet kiinnostivat, ja hän valmistuikin erinomaisin arvosanoin ravitsemusterapeutiksi New Yorkin yliopistosta, ja sai hyvän työpaikan kaupungin koululaitoksen ravitsemusasiantuntijana.

Marja-Liisa nautti työstä, jota sai tehdä yli kahdenvuosikymmenen ajan.

New York oli Marja-Liisan sielunmaisema, mutta eläkkeelle jäännin jälkeen Florida alkoi kutsua, eikä vähiten sen tähden, että suuri osa New Yorkin suomalaisista ystävistä oli hakeutunut Etelä-Floridan kasvavaan siirtolaisyhteisöön. Alkuun Pentti ja Marja-Liisa viettivät talvet Floridassa ja kesät Ylä-New Yorkin vuorilla sijaitsevalla mökillään, mutta siirtyivät sitten pysyvästi Floridaan, jonne Kaarina-siskokin oli muuttanut.

Aktiivisesta pariskunnasta tuli pian Floridan suomalaisamerikkalaisen St. Andrew’s -seurakunnan tukipilareita. Marja-Liisa aloitti raamattupiirin myös pidon Lepokodilla, sikäläisellä suomalaisamerikkalaisella palvelutalolla ja vietti muutoinkin siellä paljon aikaa jo ennen Pentin kunnon huonontumista ja tämän siirtymistä Lepokodin asukkaaksi.

Monet lepokotilaiset tulivat Marja-Liisalle rakkaiksi, erityisesti nimeltä täytyy mainita Toini ja Maija-Liisa, mutta heidän lisäkseen Marja-Liisa jaksoi hoitaa ja välittää lukuisista muista asukkaista. Hän käytti heitä kaupassa ja lääkärissä, järjesti retkiä ja lounaita, väsymättä rukoili heidän puolestaan, saarnasi evankeliumia aina kun sai tilaisuuden.

Hän oli aivan loppuun asti uskollinen ja korvaamaton apu niin Lepokodin asukkaille kuin henkilökunnallekin. Jopa Lepokodin lemmikkikissat saivat Marja-Liisalta hellää huolenpitoa. Marja-Liisan elämäänhän olivat aina kuuluneet lemmikit – kissoja oli lapsuuskodista lähtien ja erityisen rakkaan Pepi-koiran kuvaa Marja-Liisa kantoi vielä usein mukanaan.  

Niin paljon voisi sanoa tästä erityisestä, ihanasta ystävästä, mutta toivon teidän jatkavan tästä muistotilaisuudessa.

On huojentavaa tietää, että Marja-Liisa sai viettää viimeisen ajan rakkaiden keskellä. Viettää aikaa Kaarinan, Pekan ja Airan kanssa, Ingan ja perheen kanssa. Ainoastaan Timo sinä olit etäällä, mutta kuten tiedämme, aina äidille sydämessä läsnä ja lähellä.

—–

Paimenpsalmissa, jonka teille luin, sanotaan:

”Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen”. Meidän pahin vihollisemme on kuolema. Sitä ei ole yksikään ihminen voittanut. Sen kanssa ei voi neuvotella, sitä ei pysty hallitsemaan.

Kuoleman edessä meistä tuntuu, että olemme lopullisuuden äärellä. Mutta olemmeko?Se on meistä itsestä kiinni. Joko me olemme lopullisuuden äärellä tai sitten me olemme ikuisuuden kynnyksellä.

Kun psalmissa sanotaan, että Jumala kattaa pöydän meille vihollisen silmien eteen,se tarkoittaa sitä, että meille on katettu pöytä Jeesuksessa Kristuksessa meidän vihollisemme kuoleman eteen, joka on voitettu!

Sillä ei ole enää valtaa meihin.

Pöytä on katettu meitä varten. Se oli katettu Marja-Liisaa varten. Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa (14) Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan.

Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidän luokseni, jotta te saisitte olla siellä, missä minä olen.

Te tiedätte kyllä tien sinne, minne minä menen.

Tuomas sanoi hänelle; Herra emme me tiedä minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien? Jeesus vastasi: Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.

–

Jeesuksen sanat, ovat tulleet toteen Marja-Liisan kohdalla. Hänelle oli Jeesus valmistanut sijan, ja hän tiesi – Marja-Liisa tiesi, minne oli matkalla, hän tunsi tien. Hän ei pelännyt kuolemaa.

Kun Marja-Liisa täältä lähti, hän avasi silmänsä toisella puolella ja Jeesus itse oli häntä vastassa, todellisempana kuin koskaan aiemmin. 

—-

Piirrän kohta Marja-Liisan arkulle ristinmerkin. Se kertoo Vapahtajamme Jeesuksen sovitustyöstä. Ristin tie on kaikkine kärsimyksineen lopulta voiton tie. Kun me turvaamme elämämme Jeesukseen, olemme iankaikkisen elämän tiellä. Hän on sovittanut syntimme omalla kuolemallaan.Hän itse sanoo lohduttavat sanat: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä, joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin.”

Tähän Marja-Liisa turvasi, tähän kutsun teitäkin turvaamaan.

Pastori Mia Hagman

Lämpimin ajatuksin, kera enkelten

Rakkaan ystävämme Marja-Liisa Palosen siunaus- ja muistotilaisuus pidettiin Helsingissä heinäkuun 12. päivä. Häntä oli saattamassa hänen poikansa Timo Palonen, sekä joukko sukulaisia ja ystäviä ympäri Suomea ja Yhdysvaltoja. Siunaustilaisuus oli kaunis ja lohdullinen, vaikka ikävä ja kaipaus valtasi monen mielen. Pastori Mia Hagmanin toimittama siunaus Hietaniemen uudessa kappelissa oli erittäin lämminhenkinen ja monin tavoin puhutteleva. Marianne Mäenpää toi viimeisen tervehdyksensä laulaen rakkaalle Marja-Liisa ystävälleen laulun Oi muistatko vielä sen virren.

Muistotilaisuutta vietettiin Temppeliaukion kirkossa. Siellä muisteltiin Marja-Liisa elämänvaiheita, ja kuultiin monenlaisia muistoja niin Suomesta kuin Yhdysvalloista.

Marja-Liisalle on tarkoitus järjestää vielä toinen muistotilaisuus Floridassa, jonka ajankohta ilmoitetaan myöhemmin. Näin myös ystävät Floridassa pääsevä kokoontumaan yhteen ja muistelemaan Marja-Liisaa.

Me koko Sipisen perhekunta olemme erittäin kiitollisia siitä, että saimme tutustua Marja-Liisa ystäväämme Floridassa monia vuosia sitten. Hänen raamattupiirinsä kirkolla ja Lepokodilla ovat unohtumattomia hetkiä, joita saimme viettää yhdessä. Saimme usein myös tuoda raamattupiiriin suomivieraitamme, hekin olivat aina lämpimästi tervetulleita. Myös meidän suomalainen omatekoinen ruisleipämme oli hänen suurta herkkuaan, joten sitä aina saimme hänelle tuoda matkassa mukana. Nyt alkuvuodesta Floridassa saimme vielä viettää aikaa yhdessä keskustellen Marja-Liisan kanssa useita hetkiä yhteisen ystävämme Anja Laurilan luona. Nämä hetket ovat nyt entistäkin rakkaampia muistoja, joita saamme kantaa mukanamme. Jäämme kaipaamaan rakasta ystäväämme, mutta onneksi meillä on lohdutus ja ilo siinä, että kerran saamme kohdata Taivaan kodissa, joka on meille valmistettu.

Raija, Seppo ja Marianne, sekä koko Sipisen väki

Advertisement

Matti Launosen veljenpojan Pekka Launosen muistopuhe 18.5.2019 Pyhän Markuksen kappelissa Kuopiossa

Matti Launonen 1944-2019

Matti Launosen siunaustilaisuus pidettiin 18.5. 2019 Pyhän Markuksen kappelissa Kuopiossa. Mattia oli saattamassa viimeiselle matkalle sukulaiset ja suuri ystäväjoukko. Lämminhenkinen muistotilaisuus pidettiin Kuopion klubilla, jossa kuultiin lukuisia muisteluita Matista.

 

 

Hyvät Matin sukulaiset ja ystävät.

Ainutlaatuinen ja mahtava persoona on poissa.

Vaikka Matin poismenosta on jo lähes kaksi kuukautta, sitä on yhä jotenkin vaikea mieltää todeksi. Niin eloisa ja elinvoimainen Matti aina oli, kun hänet tapasi, aivan loppuun asti: täynnä elämää ja uusia suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Matti teki ja koki paljon, käyn puheessani läpi Matin elämän pääpiirteet.

Matti syntyi vuonna 1944 Kuopiossa, jossa hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa, harrastaen suunnistusta ja jalkapalloa. Vuonna 1963 Matti oli suunnistuskilpamatkalla, kun hän joutui auto-onnettomuuteen ja halvaantui pysyvästi.

Entisestä huippukuntoisesta suunnistajasta koko päiväistä avustusta ja huolenpitoa vaativaksi hoidokiksi päätyminen aluksi lamaannutti Matin. Mutta Matti, joka oli luonteeltaan päättäväinen – ja usein jopa itsepäinen –  päätti, että hän ei jää elämänsä sivustakatsojaksi eikä surkuttele sitä, mitä elämä ennen onnettomuutta oli ollut. Ja kuusikymmen luvun loppupuolen Invalidiliiton kuntoutusleiriltä alkoikin uusi kilpaurheilijan elämä.

Urheilu otti, urheilu antoi. Matti yritti löytää kaikista asioista aina jotain hyvää, ja vammautumisestaankin ja pyörätuoliin joutumisesta Matti myöhemmin murjaisi, että ilman auto-onnettomuutta hän tuskin olisi olympiavoittaja, kun suunnistus ei ole olympialaji.

Ensimmäiset arvokilpailut, joihin Matti osallistui, olivat vuonna 1971 Stoke Mandevillessa, josta tuomisena oli kaksi uintihopeaa. Sittemmin uinti ja viisiottelu jäivät, ja pöytätenniksestä tuli Matin leipälaji, jossa Matti kilpaili vaikeimmin vammautuneiden pyörätuolipelaajien luokassa yksi.

Kilpailumatkat veivät Matin kaikkiin maanosiin ja kymmeniin maihin. Ensimmäiset olympialaiset, joihin Matti osallistui, olivat vuonna 1972 Heidelbergissä, ja viimeisiksi jäivät Ateenan vuoden 2004 kilpailut eli Matti osallistui kaikkiaan yhdeksiin olympialaisiin, joista hänellä oli tuomisinaan lukuisia mitaleja. Henkilökohtaisen olympiakullan Matti sai Barcelonasta 1992. Kaiken kaikkiaan Matti sai 10 paralympiamitalia. Lisäksi maailman- ja Euroopan mestaruuskilpailuista Matti sai pöytätenniksessä lukuisia kultamitaleita. Kaikki lajit huomioiden Matti saavutti lähes 60 arvokisamitalia.

Matti oli todellinen maajoukkueurheilija, sillä hän aina painotti, että mitalit eivät tullet hänelle vaan Suomelle. Maailman pöytätennisliiton mukaan Matin saavutukset ja mittava ura tekevätkin hänestä ei ainoastaan erään kaikkien aikojen parapöytätennispelaajan vaan erään kaikkien aikojen paraurheilijoista. Vuoden vammaisurheilijaksi Matti valittiin 1997, ja presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla Matti kävi kaksi kertaa.

Menestys ja kilpailumatkat eivät tulleet Matille kuin illallinen Manulle. Monissa urheiluun ja valmentautumiseen liittyvissä asioissa Matti oli todella tiukka ja vaativa. Matti harjoitteli viitenä kuutena päivänä viikossa kerran kaksi päivässä yli neljän vuosikymmenen ajan. Näin hän oli edelleen yli 70-vuotiaanakin oman sarjansa maailmalistan kärkipelaajia. Matti oli siis todellinen huippu-urheilija, joka harjoitteli systemaattisesti ja jolla oli kova kilpailuvietti. Matti olikin aina ja kaikkialla valmis pelaamaan, niin istuvien kuin seisovien kanssa. Ja vielä tänä vuonnakin hänen oli tarkoitus osallistua EM-kilpailuihin.

Luonteeltaan Matti oli sosiaalinen ja seurallinen, todellinen savolainen supliikkimies. Seurassa kuin seurassa Matti oli aina oma itsensä, oli sitten kyse Kuopion torista tai kuninkaallisten kohtaamisesta. Matilta riitti aikaa ja juttua kaikille. Kuningatar Silviaakin hän halasi, ilman paitaa tietenkin. Matin ystävällinen luonne ja loistava huumorintaju tekivät hänestä todella suositun kaikkialla, minne hän meni. Matilla olikin todella laaja ystäväpiiri niin Suomessa kuin maailmallakin.

Matti ei antanut vammojensa estää elämästä täyttä elämää. Hän rakensi Vuorelan kotinsa mieleisekseen, jossa hänen oli helppo liikkua, ja eli kotonaan, kuin kuka tahansa käveleväkin. Autolla Matti tuli ja meni mielensä mukaan: kauppaan, vierailuille, harjoittelemaan, kilpailumatkoille, katsomaan jalkapalloa ja niin edelleen. Kauniina kesäpäivinä Matti usein lähti veneilemään ja meni juomaan kahvit läheiseen saareen. Matin elämä Vuorelassa ei poikennut mitenkään kenenkään kävelevän elämästä paitsi ehkä siinä, että se oli todella rikasta ja sosiaalista.

Kahdeksankymmen luvulta lähtien Matti vietti talvet Floridan Lake Worthissa. Aurinkoa ja lämpöä rakastavana se oli Matille enemmän kuin toinen koti, se oli todellinen paratiisi. Siellä Matti saattoi käydä talvellakin lenkillä päivittäin ja imeä itseensä auringon lämpöä. Ammerikkalainen elämäntapa, joka on sosiaalista ja perustuu autolla liikkumiseen, sopi loistavasti Matille, joka nautti ihmisten kanssa juttelusta sekä autoilusta ja sen suomasta liikkumisen vapaudesta.

Kaiken kaikkiaan Matti eli niin monipuolista ja vilkasta elämää, että siinä jää suurin osa meistä kävelevistä toiseksi. Matin tekemisiä ei neliraajahalvaus tai ikä todellakaan rajoittanut: pari vuotta sitten Matti kävi Turkin matkalla riippuliitämässä. Siinä on teko, jota on vaikea pistää paremmaksi.

Ja jos minun pitäisi kiteyttää Matin elämä jollakin tavalla, niin Matti oli todella esimerkillinen siinä, että hän ei pienistä – eikä isommista – vastoinkäymisistä lannistunut vaan aina otti ne vastaan huumorilla ja peräänantamattomuudella.  Matti antoikin elämällään loistavan esikuvan sille, että fyysiset rajoitteet eivät estä ihmistä elämästä täyttä ja rikasta elämää.

Kiitos.

In Memoriam: Erika Kukkonen 1946 – 2019

Erika Kukkonen nukkui pois Lumilintu, monivuotinen Floridan kävijä Erika Liisa Kukkonen kuoli kotikaupungissaan Kuopiossa 8.1.2019. Hän oli syntynyt Heinolassa 13.3.1946 keskoslapsena ja oli ruumiinrakenteeltaan kautta vuosien hyvin hento. Sisaruksia Erikalla oli kolme, isä oli ammatiltaan metsänhoitaja, äiti lastentarhanopettaja. Porvoon naisopistossa suorittamansa keskikoulun ja lukion jälkeen nuori nainen suunnisti Saksaan sairaanhoitajaopintoihin, jotka kuitenkin keskeytti ja meni pankkiin töihin. Pankkivirkailijana hän jatkoi myös Suomeen palattuaan. Pääasiallisen työnsä hän teki Kansallis-Osake-Pankissa palveluneuvojana erikoistuen sijoitusneuvojaksi. 1990-luvun alussa Erikalla diagnosoitiin harvinainen kokonaisvaltainen krooninen sairaus, joka pakotti hänet jäämään eläkkeelle 1996. Niin kauan kuin vointi antoi myöten hän matkusteli paljon ja ”löysi” Floridankin. 1990-luvun lopulta alkaen oma asunto Murry Hillsissä muodostui hänelle rakkaaksi toiseksi kodiksi ja kesämaan ilmasto sekä ystäväpiiri niin fyysisesti kuin psyykkisesti voimaannuttavaksi. Ystävät olivatkin Erika Kukkosen elämässä tärkeässä asemassa olipa hän sitten Kuopiossa tai Lake Worthissä. Ja tämä oli vastavuoroista. Kyläiltiin jopa yli valtameren. Päivän politiikasta, uutisista ja kirjallisuudesta keskusteltiin innokkaasti, ja myös harrastustoiminta yhdisti. Lukupiiriä, kielikoulua, petankkia ja pikku reissuja Floridassa, kortti- ja lautapelejä molemmissa asemamaissa. Erikaa pidettiin erittäin auttavaisena. Joskus tosin hänen hyvää tarkoittavat neuvonsa saatettiin kokea hieman kiusallisina – vaikkapa petankkipelissä, jonka sisäänajamisessa suomalaisyhteisöön Erikalla oli ansionsa. Mutta kaikenpuolisessa jämptiydessä hän oli itse parhaana esimerkkinä. Jos joku lipesi aikataulusta, ei se ainakaan hän ollut. ”Kun pikkuinen punatukkainen ja kiukkuinen nainen antoi meille moitteita myöhästymisestä saapuessamme eka kerran kentän laidalle vähän katselemaan, niin olihan se hiukan erikoista”, kuuluu eräs huumoripohjainen kritiikki ja jatkuu: ”Mutta mikäs siinä, voihan peliin perehdyttäminen näinkin alkaa. Ja ystävyys.” Voittaakseen katkeruuden taistelussa sairautta vastaan Erika Kukkonen tarvitsi juuri tuollaista määrätietoisuutta ja periksiantamattomuutta, joskohta myös iloisuuttakin, korostavat läheiset ystävät. Se huomattiin myös Kuopion yliopistollisessa sairaalassa. Toteamuksen perusteluksi sopivat Erikaa pitkään hoitaneen reumatologin sanat potilaalleen viime joulun alla: ”Olet ollut hyvin sitkeä ja aina mukana päättämässä, miten edetään. Olet hyvin vahva ihminen.” Ja kun taistelu lopullisesti päättyi, sama tohtori sanoi: ”Oli kunnia olla hänen apunaan ja kulkea rinnalla kaikki nämä vuodet. Lääkärinä opin häneltä paljon.” Kaarina Naski (1/21/19)

In Memorium for Beatrice “Bea” Ann Haapanen

Beatrice “Bea” Ann Haapanen, 75, died on Sunday, July 16, 2017 at Northwestern Hospital in Chicago.

Bea was born December 5, 1941 in Milwaukee, WI.  In 1962 she received her nursing degree from Grant Hospital School of Nursing and in 1986 her Bachelor of Science degree from DePaul.  In 1995 Bea earned her Master of Science in Public Health from University of Illinois.  She retired in 2000 from University of Illinois Hospital after 33 years of service and after retirement worked for Hospice at Northwestern Hospital in Chicago for seven years.

Bea was an active participant in the Finnish American community in the Lake Worth area, encouraging others of Finnish descent to remember and celebrate their Finnish heritage.  She was involved in research on this community for over two decades. A life member of the Finlandia Foundation Florida Chapter, Bea served as President from 2010/2011 and on the Board from 2008 to 2010.  In 2014 Bea co-authored, compiled and published a history of the Finlandia Foundation Florida Chapter 1954-2014 Celebrating 60 Years.  Bea was a founding member and president of the recently established Finnish Heritage Society of South Florida, a 501c3 organization dedicated to documenting the history of the Finnish community in Lake-Worth-Lantana Florida.

Bea was a member of the Church of the Ascension, Chicago and St. Andrew’s Episcopal Church in Lake Worth and had numerous friends in the community. Bea will be remembered for her friendships, generosity, intellect, and kindness; and as a consummate book collector and reader, opera lover, traveler, and her work with Habitat for Humanity International.

Survivors include her brother Rick (Lindy) Haapanen; sister-in-law Kathy Haapanen; and numerous nephews, nieces and cousins.  She was preceded in death by her brother Jerry Haapanen; and father and mother Verner “Ben” and Irene (nee Sironen) Haapanen.

A memorial services was held on Saturday, July 22 at St. Mark’s Evangelical Lutheran Church in Waukegan.  Memorials can be sent to:  Finlandia University, Finnish American Heritage Center, c/o  Advancement Office, 601 Quincy Street, Hancock, MI  49930, or The Church of the Ascension, 1133 North LaSalle Blvd, Chicago, IL 60610-2601, or Habitat for Humanity International (habitat.org).

Memorial service will be held on January 27 at 6:00 pm at St. Andrews Episcopal Church, 100 North Palmway, Lake Worth, Florida

Raili Sihvo – Kanada ja Lake Worth

Herkän, äärimmäisen palvelualttiin ystävämme Railin muistolle.

Raili Sihvo poistui luotamme huhtikuun alussa kovin äkillisesti, jättäen meidät suureen kaipaukseen. Nyt toukokuun neljäs hänen tuhkansa siunataan ja muistojuhlaa vietetään Kanadassa.

Raili Sihvo syntyi 14.10.1937 Kirvussa, Suomen Karjalassa, josta hän muutti 26 vuotiaana Kanadaan, jossa perheeseen syntyi kaksi poikaa, jotka olivat äidille erittäin tärkeitä.

Työkseen hän palveli eestiläisessä vanhainkodissa kanadassa n. 20 vuotta.

Vuonna 1986 hän tapasi nykyisen elämänkumppaninsa Matti Suonpään, jonka kanssa yhdessä palvelivat monen moisessa vapaaehtoistyössä niin Kanadassa kuin Floridassakin. Kanadassa Railin tärkein toimi oli suomalainen vanhainkoti, jossa hän palveli säännöllisesti joka viikko yhden päivän.

Itse sain tutustua Railiin luterilaisessa seurakunnassamme jo vuosia sitten. Yhdessä touhusimme monelaista kirkon eteen, joka tiivistyi sitten suuren keittiöremontin alkaessa kirkolla. Raili halusi aina auttaa kaikessa siinä mihin pystyi. Myös jokatalvisissa juhlien laitossa kirkolla hän oli aina apunamme valmistelemassa erilaisia tarjottavia, joskus jopa yötä myöten. Erityisesti nyt mieleeni on jäänyt hänen selkeä, siisti työnjälki, mikä näkyi kaikessa hänen toimissaan. Viimeisimmäksi muistoksi jäi hedelmäsalaatin teko Suomi 100 juhlakahvituksen ja Raijan -päivä kirkkojuhlan valmisteluissa.

Raili myös harrasti Mattinsa kanssa paljon. Pisinpään harrastuksenaan oli hänen suuresti rakastamansa Katrillien kansantanhuryhmä Kerhotalolla, jossa hän myös osallistui monen moisiin talkoisiin Kerhotalon hyväksi.

Sunnuntaiaamuihin kuului aina Jumalanpalvelus St Andrew´n kirkossa ja sen jälkeen usien taimme yhdessä jotain kivaa. Erikoisen tärkeitä oli myös torstain Marja-Liisa Palosen vetämä raamattupiiri, jossa Raili piti tärkeänä, että rukoilisimme hänen sairaan poikansa paranemisen puolesta. Rukoilimme yhdessä pyytäen enkeleitä varjelemaan meitä kaikkia. Tässä yhteydessä toivonkin kaikille raamattupiiriläisille kuten myös kaikille seurakunnan työntekijöille paljon siunausta ja enkeleitä antamaan voimia kirkon eteen toimimiseen ja rukoilemiseen.

Ahkeruutensa ja halu auttaa toisia näkyi myös suuresti siinä kun Raili yhdessä Matin kanssa olivat auttamassa meitä laittamaan Floridan kotiamme lähtökuntoon vielä silloin viimeisellä viikolla.

Viimeinen halaus ja suukot molemmille poskille Floridan ystäviltä oli juuri Raililta kun he Matin kanssa saattoivat meidät lentokentälle kotimatkalle. En millään haluaisi uskoa , että se jäi viimeiseksi tapaamiseksemme täällä maan päällä, sillä juuri kun pääsimme kotiin, saimme heti kohta suuren suruviestin, Raili oli saanut kutsun Taivaan isän kotiin. Jumalan suureen Armoon luottaen saamme kuitenkin uskoa  vielä tapaavamme Taivaassa.

Minulla, Sepolla ja Mariannella on suunnaton ikävä ihanaa Rakasta ystäväämme Railia. Kiitollisena  muistamme hänen ystävyyttään ja kaikkea hänen apuansa.

Uskon, että näihin sanoihini yhtyy kaikki muutkin Floridan ystävät, jotka Railin tunsivat.

Tovomme Railille siunattua Taivasmatkaa ja Matille ja Railin pojille perheineen voimia ja enkeleitä suuren surun kantamiseen.

Raija Sipinen Suomesta

Reijo Seppäsen muistoksi – In Memory of Reijo Seppanen

Reijo Seppänen nukkui pois torstaina 22.9.2016 läheisten ympäräimänä JFK:sairaalassa pitkäikaisten sairauksien murtamana.

Reijo syntyi Suomessa Valkeakoskella 1963 ja muutti pysyvästi Floridaan 1980-luvun loppupuolella.

Reijo piti Lake Worth’ssa Finn Motors, Inc. autokorjaamoa yli 12 vuotta,  josta kaikki hanet tunsivat ja loysivat. Reijo auttoi lukuisia paikallisia autokorjaamoita, dealereita ja autovuokraamoita jos jokin tekninen ongelma oli heille ylitsepääsemätän.

Harley Davidson moottoripyörät olivat myos Reijon alaa, han rakensi omansa ja voitti palkintojakin näyttelyissä.

Reijo oli aina valmis osallistumaan tapahtumiin ja talkoisiin, joita suomalaiset Lake Worth’n  ja Lantanan alueilla järjestivät, mutta ei koskaan tuonnut itseään esille. Reijo lähti kaikkeen mukaan täysillä, hän liittyi Vapaamuurareihin, opiskeli ja eteni nopeasti. Pois nukkuessaan Reijo oli Worshipful Master (Kunnianarvoisa Mestari) omassa looshissaan.

 

Reijoa  jäivät syväasti kaipaamaan vaimo Heidi, lapset Tia ja Teo seka vanhemmat Airi ja Raimo, sukulaiset, sekä lukuisa joukko ystäviä Floridassa ja Suomessa.

Reijo passed away on Thursday, 9/22/2016, after a long battle with various chronic illnesses. He was at the JFK Medical Center surrounded by his family.

Reijo was born in 1963 in Valkeakoski, Finland and permanently moved to Florida in the late 1980’s.

Reijo owned the auto repair shop, Finn Motors inc., for over 12 years where he made many friends and business partners. If ever not able to find him they didn’t have to look far, he would be under the hood or in the office doing his paperwork. Reijo helped numerous auto repair shops, dealerships, and car rental businesses when tasks or repairs became too overbearing for them alone, he was always there to lend a hand.

Reijo was also very interested in Harley Davidson motorcycles, so much so that he built his own from the ground up. This bike went from nuts and bolts to winning numerous shows providing multiple trophies to put up on the mantel.

Reijo took great pride in being deeply involved in the Finnish community and partook in many events in the Lantana and Lake Worth area. We will never forget how determined he was, always taking things head-on and doing his best to overcome any task at hand.

Over the past few years Reijo has been a part of the Free Masons. When he passed, he was the Worshipful Master of his Lodge. This was a great accomplishment that we are all very proud of.

Reijo, our good friend and family member is going to be missed. He is survived by his wife Heidi, kids Tia and Teo, parents Airi and Raimo, and relatives and friends in Florida and Finland.